Olen isosta suvusta. Todella isosta suvusta. Kun olin lapsi, niin melkeimpä sääntö kuin poikkeus oli se, että juhannusta vietettiin isolla porukalla. Milloin missäkin. Joskus mamman luona, joskus jossain mökillä, joskus kotonani.. kuitenkin isolla porukalla. Muistan, miten telttoja oli rivistössä ja miten siskonpetejä lattiat piukalla. Enoni työskenteli Puolustusvoimissa, ja sissitelttojakin meillä käytössä siis oli. Aikuiset piti krammarin avulla juhannustansseja nurmikolla, grilli oli kuumana melkeimpä kokoajan. Me lapset leikimme piilosta, hippaa .. no, kaikkea mahdollista. Isolla porukalla. Tehtiin juhannustaikoja , tehtiin kukkaseppeleitä, tehtiin kaikkea mahdollista. Niin lämmöllä lapsuuteni juhannuksia muistelen. Oltiin niin tiivis ja iso porukka. Sukua toisillemme.
Vuodet kuitenkin ovat kuljettaneet, me serkukset ollaan kasvettu. Jokaisella on oma elämä, omat juhannusperinteet perheinensä. Ei olla enää niin tiivis porukka. Ollaan osa samaa jengiä, mutta nähdään harvoin. Liian harvoin. Vain muutaman ihmisen kanssa olen läheinen tänäpäivänä. Yksi serkuistani on yksi tärkeimmistä Ystävistäni, hänet elämä kuljetti samalle paikkakunnalle. Siitä olen kiitollinen.
Omalle perheelleni on muodostunut omat juhannusperinteet. Emme ikinä suunnittele Juhannusta, koska se vaan menee aina saman kaavan mukaan. Sen on mentävä, koska juuri se on meidän Juhannus. Mummilaan mennään grillaamaan ja viettämään aikaa. Pelataan pihapelejä, ollaan yhdessä. (Tosin tänä vuonna olimme visusti sisällä, kun luontoäiti heitti koko päivän vettä niskaan) Iltasella ajelemme läheiseen pikkukylään, jonka kyläyhteisö polttaa joka juhannus kokon. Se on iso, se on mahtava - se tekee meidän Juhannuksen. Kyläyhteisössä vallitsee lämmin ilmapiiri. Kaikki on kuin yhtä perhettä. Sitä on ilo seurata. Paljon kokolla lapsiperheitä aina on. Sellainen on meidän Juhannus.
Puhelimella otettu kuva tämän vuoden kokosta. Se on suuri, joten ei oikein oikeutta tämä kuva kokolle tee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti