Ja taas patikoidaan...

Tänään meidän porukkaa puraisi taas patikkakärpänen.  Haluttiin jotain uutta, joskin Virttaanharjussa ja muissa tutuissa maastoissa ei ole mitään vikaa.  Luontoon.fi sivustolta bongattiin Kurjenrahkan kansallispuisto, joten päätettiin lähteä tutustumaan siihen.  Matkaa kotoa sinne on n 50 km.
Reitti oli valittava sen mukaan, että porukan nuorimmat jalat ovat vasta 4-vuotiaat. Valitsimme Savojärven kierroksen, joka on pituudeltaan 6 km.  Tähän patikkakierrokseen saimme kulumaan aikaa 3,5 tuntia.  Nautimme kiireettömästi maisemista ja eväät oli tottakai mukana.

Tässä kuvin meidän kokemuksia kansallispuistosta.

Kurjenrahkan kansallispuiston reitistöstä löydät tietoa täältä http://www.luontoon.fi/kurjenrahka/reitit

                                   Maasto oli suurimmaksi osaksi suoperäistä. 

 

Sisiliskoja nähtiin ihan hirmuinen määrä

 

 

Kansallispuistossa on 7 kunnan rajapyykki. Tässä kivessä yhdistyy Auran, Maskun, Mynämäen, Nousiaisten, Pöytyän, Turun ja Ruskon kunnat. Kyseinen kivi on ollut tuossa yli 600 vuotta.  Vanhimmat kirjalliset tiedot rajakivestä ovat vuoden 1381 Maskun ja Nousiaisten pitäjien rajapaikkojen luettelossa.

 

 

Keskeltä metsää löytyi myös Käpykaartilaisten (eli rintamakarkureiden) korsun paikka v 1941-42.

 

 

 

Metsäosuudet olivat sellaisia, että tuntui kuin olisi kävellyt satukirjan aukeamilla.

 

 

Yhden suon yli meni tälläinen...  ööö.. silta? Pitkospuusilta?  Tälläinen kuitenkin.

 

 

 

Tässä kuvassa näkyy Savojärveä

 

 

Savojärvi oli tumman puhutteleva, ja on todella vaikea uskoa , että syvimmillään kyseinen järvi on vain  1,9 metriä syvä.

 

 

Reitit on kansallispuistossa hyvin merkattu. Sekä viitoin, että "värikoodein". Savojärven kierroksen merkkiväri on punainen. Kun niitä merkkejä seuraa niin ei voi eksyä.

 

 

Maasto oli välillä hyvinkin vetistä.

 

 

 

 

Tässä kohdassa me luultiin jo, että ollaan kohta loppusuoralla.  Kyltti kuitenkin kertoi, että olimme saavuttaneet vasta puolivälin ja matkaa läpi soiden oli vielä 3,3 kilometriä edessä.

 

 

Puolivälin jälkeen reitin pitkospuut alkoivat kulkea myötäillen Savojärven rantoja.

 

 

 

 

 

Meidän retkikomppanian arvostelukomitea (eli mein perhe) suosittelee lämpimästi tätä retkikohdetta! Varmasti menemme vielä uudestaan.  Eväät kannattaa ottaa ehdottomasti mukaan, ja varsinkin vettä riittävästi, ettei jano pääse yllättämään. Lisäksi jos jaksaa mukana kantaa , niin vaihtokengät ja sukat on hyvä olla matkassa.  Meidän porukasta kaksi ulppasi suohon.

 

Mutta hienosti taas pikkuväkikin vaan jaksoi!  Kukaan ei valittanut ettei jaksa kävellä. Päinvastoin! Uutta nähtävää oli niin paljon, ettei valittamaan ehtinyt.  Kiva reissu oli, taas.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hyvä elämä

Niin kuin ei missään ympäristössä, ei myöskään tässä omassa elinympäristössäni vältytä siltä, että toisten elämästä kannetaan isoa murhetta ruotimalla toisten asioita seläntakana.  Arvostellaan, pohditaan ja puidaan..  Toisten epäonnistumisista koetaan sairasta mielihyvää ja onnistumisista kateutta.  Sen innoittamana syntyi tämä blogiteksti.

Hyvä elämä on käsitteenä laaja. Jokainen kokee hyvän elämän erilailla.  Toisille se on sitä, että ulospäin muille kaikki näyttää suurelta ja mahtavalta, mutta sisällä vallitsee kuitenkin ääretön tyhjyys.  Toisten hyvä elämä on ulospäin vaatimatonta mutta sisäisesti yltäkylläistä.  Joillakin se on jotain noiden kahden väliltä. Toisille hyvä elämä on yksinäisyys, toisille se on olla osa isoa yhteisöä.  Joillekkin hyvä elämä koostuu arjen pienistä onnistumisista ja toiset kokee elämän hyvyyttä suuruudella.  Toisille hyvä elämä on sitä, että matkustelee paljon, ja toisille sitä, että saa olla kotona.    Me ihmiset ollaan niin erilaisia. 

Mitä hyvä elämä sitten on mulle?  
 

Eilen pysähdyin miettimään kuinka kiitollinen olen omasta elämästäni. Siinä on kaikki mitä haluan ja mitä tarvitsen.  Mulla on ihana perhe ja ihanat ystävät.   Tämä mun  ympärillä oleva sosiaalinen verkosto on just nyt sellainen kuin sen kuuluukin olla, ja haluan sen olevan. Juuri näin kuin se on.

Saan tehdä työtä, jota rakastan ja jossa olen onnellinen.   Saan elää omaa elämäntapa-elämääni ja tehdä sitä täydellä sydämellä.   Mulla on mahdollisuus kohdata työssäni haasteita, joihin saan vastata rakkaudella ja samalla kehityn itse ihmisenä.

Meillä on koti, jossa kaikki viihdymme ja joka vastaa meidän perheen tarpeita. Meidän kodissa vallitsee lämmin ja toisia kunnioittava ilmapiiri. Täällä on hyvä olla. Jokaisella.    

Meidän elämä ei ole ulospäin suurta ja mahtavaa, mutta sisällöltään sitäkin rikkaampaa. Voiko onnellisempi olla?  Kokonaisuus on just niillä sijoillaan kun sen pitääkin olla.

Jokainen rakentaa ympärilleen sellaisen elämän, jossa itsellä on hyvä olla. Juuri omannäköisensä.  Se ei välttämättä rakennu yhdessä yössä, mutta ajansaatossa aivan varmasti!  Mikään tässä elämässä ei tule helpolla eikä tipahda ilmaiseksi taivaalta. Fyysisen työn lisäksi on tehtävä myös henkistä työtä.  Samalla sinusta rakentuu ihmisenä juuri Sinä.  Palaset loksahtaa juuri oikeille paikoilleen silloin kun niin on tarkoitettu.

 Se mikä toiselle merkkaa hyvää elämää, ei välttämättä istu toisen arvomaailmaan. Niin sen kuuluukin olla.   Se mitä sinä tarvitset , minä en saata tarvita alkuunkaan, ja päinvastoin.   Se mikä sinulle on riittävä, niin minulle saattaisi riittää murto-osa siitä, ja päinvastoin.

Sensijaan, että pohdimme toisten ihmisten puutteita tai yltäkylläisyyksiä, niin keskitytään jokainen rakentamaan sitä omaa elämää juuri omanlaiseksi.    Me ihmiset ollaan erilaisia, meidän kuuluukin olla. Me emme tarvitse samoja asioita ja onnellisuus rakentuu jokaiselle eri asioista. Niin sen kuuluukin olla.

Omaa elämää ei pidä rakentaa muiden tarpeita vastaavaksi, vaan sellaiseksi, että itsellä ja läheisillä on hyvä olla. Siksi sillä ei ole mitään merkitystä, millaisena joku muu elämäsi näkee. Vain sillä on väliä, millaisena itse sen näet. 

Kyllä – mulla on hyvä elämä.  Just mun näköinen ja just mulle räätälöity.  Arvostan elämääni, arvosta sinäkin omaasi.

 

                                           (kuva viime syksyn viljapelloilta)

 

Reppu selkään ja menoksi

Eilen tehtiin taas pieni patikkaretki. Tällä kertaa suunnattiin jälleen Virttaanharjulle.  Siellä menee paljon erilaisia reittejä, joita voi mennä.  Meidän kohteet tällä kertaa olivat Porsaanharju ja Isosuon pitkospuut.  Poikettiin myös Myllylähteellä.  Lähdimme liikkeelle Vampulan ulkoilumajalta.

 

Reitti kulkee osittain Sotilasalueella.

 

 

Maastossa kasvaa paljon jäkälää.

 

Harjun päällä on laavu, jossa voi vaikka paistaa makkaraa. Näkymät Harjun päältä on Isosuon suuntaan.

 

Itse suo on henkeäsalpaavan kaunis paikka.  Pitkospuita on kunnostettu ja niillä on tosi jämäkkä ja hyvä kävellä.

 

Tämä kyltti herätti hiukan hilpeyttä.... Olemme siis suolla...

 

Poikettiin Myös Myllylähteellä. Lähde ei ollut talven jäljiltä niin kirkas ja kaunis kun se yleensä syksyllä ja kesällä on.  Liito-oravia ei tällä(kään) kertaa nähty kun meistä lähtee ääntä.. mutta Sammakko oli tarpeeksi rohkea kohdatakseen meidät.

Myllylähteellä kasvaa puissa myös kääpiä.. ne ovat väritykseltään todella kauniita.

Hienosti tuo meidän pikkuväkikin vaan jaksoi monta tuntia mennä pitkin metsiä. Puhti oli kaikilta totaalisen pois kun kotiuduttiin.  Ihmekkös tuo.. mentiin ylämäkeä, alamäkeä, ihailtiin ja ihmeteltiin,  juostiin ja hypittiin kiviltä. Myös minä.  Voiko oikeasti parempaa liikuntamuotoa olla kuin luonnossa vaeltaminen? 

Tässä vielä Virttaanharjun reittikartta. Lisää infoa löytyy osoitteesta http://www.harjureitti.fi/suomi/

 

 

Blogi sai uuden nimen

Blogia luodessani en miettinyt nimeä mitenkään syvällisemmin.  "Maailmaa mun silmin" tuntui luonnolliselta, koska kuvaan tänne asioita kuvin ja tekstein niin kuin minä ne näen.
Eksyin Googleen, ja hakusanaksi laitoin Blogini nimen. A-p-u-a. Miljoooooona samaa nimeä kantavaa blogia. Ei, ei ja ei. En tahdo, en halua.

Sitten aloin miettimään kuumeisesti uutta nimeä. Jotain mikä kuvaa minua.  Ei kuulkaas ollut mikään helppo nakki.  Aloin miettimään että enkö mä tunne itseäni ollenkaan kun on niin vaikea keksiä nimi, joka kuvaa minua? 
Sitten mä sen keksin. Olen sydämeltäni niin mettäläinen kun ihminen vaan olla voi.  En viihdy isoissa kaupungeissa kuin korkeintaan vierailuilla. Mun mieli ja sielu lepää luonnossa.  Se oli sitten siinä.
Nimi ei ole mitenkään moderni. En ole minäkään. Siinä ei ole mitään hienostuneisuutta. Ei ole minussakaan.  Se on just sellainen kuin se on. Niin olen minäkin.

Muisteloita mummoloista

Olen ollut siitä onnellisessa asemassa, että mulla on ollut kaksi ihan huikeeta mummolaa. Molemmista on paljon ihania lapsuusmuistoja. Toinen sijaitsi 600 kilometrin päässä ja toinen vain tunnin ajomatkan päässä. Toisessa oltiin enemmän, toisessa vähemmän. Kaukana oli Mummo ja Ukki, lähempänä Mamma ja Pappa. Mamma on edelleen, eli toinen mummola on jäljellä.  Kumpikin mummola yhtä rakkaita.

Edellispäivänä kävin tässä jäljellä olevassa vierailulla. Tyttäreni kanssa kuljimme pirttiä pidemmälle, ja katselimme nurkkia, jossa itse lapsena paljon leikin. Oli melko tunteet pintaan nostava reissu.
Aika on tehnyt tehtävänsä.. puusto on kasvanut ja metsikkö osittain rämeittynyt.  Metsälampi , jossa uimme lapsena, sekin kasvanut melkein umpeen. Tynnyrisauna, jossa saunoimme, sekin hiukan kallellaan. Niin tutut, mutta niin muuttuneet maisemat.

Tynnyrisauna, sen edessä metsälampi. Lapsena rannalla ei kasvanut mitään.

 

 

Maakellarin päällä makasi vanhat maitokärryt. Niissä pappa aina meitä lapsia veti, kun pieniä oltiin. Pappa jaksoi hauskuuttaa. Paljon lämpiä muistoja.  Muistan kun ajeltiin pappan mopolla.. minä istuin pikkutyttönä tankin päällä ja pitkin kylänraitteja paineltiin mopolla laulaen "onkos tullut kesä" . Olin silloin noin 4-vuotias.

Mystinen ja aina niin jännittävä oli myös pappan kaappi.. sieltä ilmestyi kuin tyhjästä karkkia meille lapsille.  Pappaa ei enää ole. Maitokärryt on, mopokin taitaa jossain tallessa olla, samoin se kaappi seisoo keittiössä. Tosin eri asennossa.

 

Pohjois-Karjalan mummo opetti mulle pienenä, miten kahvinpavuista myllyllä jauhetaan kahvin poroja. Se oli aina yhtä hauskaa.  Kerran mummo vei minut metsään, valittiin oikeanmallinen oksa, ja sitten me veisteltiin muussinuijaa.  Navetassa olin myös mummon mukana pikkuisena. Silloin kun vielä käsin lehmiä lypsettiin.

 

Ukki syötti mulle hunajaa. Itse tehtyä. Omasta farmista. Se ei ollut juoksevaa. Se oli lasipurkissa, missä oli lasinen kansi, joka taittui purkin kylkeen kun sen avasi. Siitä sitä hunajaa sitten vedeltiin - suoraan purkista lusikalla. 

 

Olen kuullut Pappalta ja Ukilta tarinoita rintamalta. Miten kylmettynyt varvas oli itse leikattava puukolla poikki, miten sirpaleita on koteloitunut kehoon. Miten sotaan oli mentävä, vaikka oli vasta 17. Miten kotiin pääsyä odotti ja miten ihanaa sinne oli sitten päästä.

Olen kuullut tarinoita Mammalta ja Mummolta, miten pommikoneet on lentäneet talon yli ja miten ikkunoiden eteen on vedetty suojaa, jottei valo paista ulos.  Olen kuullut miten pelkääviä on lohdutettu ja miten huomiseen on uskottu.

 

Kuulin tarinoita monen monta kertaa. Saman tarinan, uudestaan ja uudestaan. Miksi ihmeessä en niitä kirjoittanut ylös? Aika on tehnyt työnsä ja paljon arvokasta on unohtunut. Neljästä kertojasta on jäljellä enää yksi.

 

                                 Tyttäreni ottama kuva mamman tuvan ikkunasta

 

 

Aika muuttuu ja me ihmiset sen mukana.  Omalla tavallaan hirmuinen vääryys. Eniten pelottaa se, että unohtaa.  Edustan sukupolvea, jolla on ollut mahdollisuus olla kosketuksissa vielä historiaan painettujen asioiden kanssa. On ollut mahdollisuus kuulla miten historia on rakentunut niiltä, jotka sitä rakensivat. 

 Maailma on niin paljon muuttunut jo oman olemassaoloni aikana, ja on hirmuisen pelottavaa kuinka se vielä muuttumaan tulee ja mihin suuntaan mennään.  Olenko viimeinen sukupolvi, jotka sotaveteraaneja arvostaa? Surullista.

 

 

Lämmöllä , rakkaudella , kaipauksella ja kiitollisuudella ajattelen usein Mummoa, Ukkia ja Pappaa. He olivat tekemässä minun lapsuudesta kultaakin kalliimpaa. Niitä kokemuksia ei voi mikään korvata, ei koskaan.

Lämmöllä ajattelen myös jäljellä olevaa Mammaani , joka myös ansaitsee kiitokset lapsuudesta, jota ei halua ikinä unohtaa.  Kiitollinen olen myös hetkistä, joita vielä hänen kanssaan saan viettää.

 

On luonnollista, että vanhaksi kun tullaan, niin täältä lähdetään. Mutta kuka määrittelee kuinka kauan on lupa surra?   Varmaan läpi elämän jossain muodossa.   Pappani poismenosta on jo 16 vuotta ja kaipaus on edelleen toisinaan hyvinkin suuri. Ukki lähti 15 vuotta sitten, ikävä on edelleen. Mummon hyvästelin 5 vuotta sitten. Kyllä, sattuu edelleen.

 

Missä ikinä olettekin, kiitos kaikesta.

-Heidi-

 

 

 

 

 

Sielun hoitoa

Vastapainoksi Pääsiäisherkuille päätettiin lähteä pienelle luontoretkelle. Vettä satoi, mutta se ei haitannut. Itseasiassa metsässä on ihana vaeltaa juurikin sateella. On niin raikasta.  Tällä kertaa valitsimme eteläisen luontoreitin. Se on pienillekin sopivan mittainen ja saatiin kulumaan pari tuntia kuljeskellen, ihmetellen ja tutkien. Eteläisen pururadan tietäville vinkiksi, että kannattaa poiketa radalta! Siellä menee tosi kiva luontopolku.  Rataa pitää kävellä vastapäivään ehkä n. kilometrin verran, ja polku lähtee vasemmalle sellaisen nyppylän päältä.  Maasto on vaihtelevaa umpimettästä pellon reunaan ja kuraisilta poluilta kallioon... mukava polku siis, monipuolinen.

 

Kyseisessä maastossa kasvaa paljon Naavaa. Naavat ovat hyvin herkkiä ilmansaasteille, varsinkin rikkidioksidille. Jos sitä esiintyy ilmassa runsaasti, naavat kasvavat vain muutaman millimetrin pituisiksi, mikäli lainkaan pysyvät elossa, kun taas puhtaassa ilmassa ne voivat kasvaa 10 tai jopa 20 senttimetrin pituisiksi.

Eteläisellä lenkillä Naavaa kasvaa puissa, pitkiä pötköjä, ja nyt ekaa kertaa näin sitä kasvavan myös maassa! Eli puhtaassa ilmassa mentiin!

 

Reitillä on yksi mielettömän upea puu, joka on juuresta latvaan kääpien peitossa! Ihan huikeaa luonnon omaa taidetta.  Tätä puuta voisi ihmetellä vaikka ja kuinka..

 

 

Kevään ensimmäiset leskenlehdetkin tuli bongattua

 

 

Märkiä oltiin kuin uitetut koirat kotiuduttuamme, mutta olo oli vähintään yhtä raikas! Luonnolla on valtava voima, ainakin mulle...   Jos pitäisi valita lähdenkö päiväksi shoppailemaan vai päiväksi metsään, niin kyllä jälkimmäinen vetäisi pidemmän korren. Sielu lepää.

 

 

 

Lopuksi vielä pakko laittaa kuva kun lahjoin yksi päivä nakeilla koirani leikkimään pääsiäisnoitia. Heidän ilmeet puhuvat ehkä puolestaan kuinka innoissaan mun hömpötyksistäni taas olivat. Jokatapauksessa  tämän kuvan myötä mukavia pääsiäisen pyhiä sinulle!