Edellispäivänä kävin tässä jäljellä olevassa vierailulla. Tyttäreni kanssa kuljimme pirttiä pidemmälle, ja katselimme nurkkia, jossa itse lapsena paljon leikin. Oli melko tunteet pintaan nostava reissu.
Aika on tehnyt tehtävänsä.. puusto on kasvanut ja metsikkö osittain rämeittynyt. Metsälampi , jossa uimme lapsena, sekin kasvanut melkein umpeen. Tynnyrisauna, jossa saunoimme, sekin hiukan kallellaan. Niin tutut, mutta niin muuttuneet maisemat.
Tynnyrisauna, sen edessä metsälampi. Lapsena rannalla ei kasvanut mitään.
Maakellarin päällä makasi vanhat maitokärryt. Niissä pappa aina meitä lapsia veti, kun pieniä oltiin. Pappa jaksoi hauskuuttaa. Paljon lämpiä muistoja. Muistan kun ajeltiin pappan mopolla.. minä istuin pikkutyttönä tankin päällä ja pitkin kylänraitteja paineltiin mopolla laulaen "onkos tullut kesä" . Olin silloin noin 4-vuotias.
Mystinen ja aina niin jännittävä oli myös pappan kaappi.. sieltä ilmestyi kuin tyhjästä karkkia meille lapsille. Pappaa ei enää ole. Maitokärryt on, mopokin taitaa jossain tallessa olla, samoin se kaappi seisoo keittiössä. Tosin eri asennossa.
Pohjois-Karjalan mummo opetti mulle pienenä, miten kahvinpavuista myllyllä jauhetaan kahvin poroja. Se oli aina yhtä hauskaa. Kerran mummo vei minut metsään, valittiin oikeanmallinen oksa, ja sitten me veisteltiin muussinuijaa. Navetassa olin myös mummon mukana pikkuisena. Silloin kun vielä käsin lehmiä lypsettiin.
Ukki syötti mulle hunajaa. Itse tehtyä. Omasta farmista. Se ei ollut juoksevaa. Se oli lasipurkissa, missä oli lasinen kansi, joka taittui purkin kylkeen kun sen avasi. Siitä sitä hunajaa sitten vedeltiin - suoraan purkista lusikalla.
Olen kuullut Pappalta ja Ukilta tarinoita rintamalta. Miten kylmettynyt varvas oli itse leikattava puukolla poikki, miten sirpaleita on koteloitunut kehoon. Miten sotaan oli mentävä, vaikka oli vasta 17. Miten kotiin pääsyä odotti ja miten ihanaa sinne oli sitten päästä.
Olen kuullut tarinoita Mammalta ja Mummolta, miten pommikoneet on lentäneet talon yli ja miten ikkunoiden eteen on vedetty suojaa, jottei valo paista ulos. Olen kuullut miten pelkääviä on lohdutettu ja miten huomiseen on uskottu.
Kuulin tarinoita monen monta kertaa. Saman tarinan, uudestaan ja uudestaan. Miksi ihmeessä en niitä kirjoittanut ylös? Aika on tehnyt työnsä ja paljon arvokasta on unohtunut. Neljästä kertojasta on jäljellä enää yksi.
Aika muuttuu ja me ihmiset sen mukana. Omalla tavallaan hirmuinen vääryys. Eniten pelottaa se, että unohtaa. Edustan sukupolvea, jolla on ollut mahdollisuus olla kosketuksissa vielä historiaan painettujen asioiden kanssa. On ollut mahdollisuus kuulla miten historia on rakentunut niiltä, jotka sitä rakensivat.
Maailma on niin paljon muuttunut jo oman olemassaoloni aikana, ja on hirmuisen pelottavaa kuinka se vielä muuttumaan tulee ja mihin suuntaan mennään. Olenko viimeinen sukupolvi, jotka sotaveteraaneja arvostaa? Surullista.
Lämmöllä , rakkaudella , kaipauksella ja kiitollisuudella ajattelen usein Mummoa, Ukkia ja Pappaa. He olivat tekemässä minun lapsuudesta kultaakin kalliimpaa. Niitä kokemuksia ei voi mikään korvata, ei koskaan.
Lämmöllä ajattelen myös jäljellä olevaa Mammaani , joka myös ansaitsee kiitokset lapsuudesta, jota ei halua ikinä unohtaa. Kiitollinen olen myös hetkistä, joita vielä hänen kanssaan saan viettää.
On luonnollista, että vanhaksi kun tullaan, niin täältä lähdetään. Mutta kuka määrittelee kuinka kauan on lupa surra? Varmaan läpi elämän jossain muodossa. Pappani poismenosta on jo 16 vuotta ja kaipaus on edelleen toisinaan hyvinkin suuri. Ukki lähti 15 vuotta sitten, ikävä on edelleen. Mummon hyvästelin 5 vuotta sitten. Kyllä, sattuu edelleen.
Missä ikinä olettekin, kiitos kaikesta.
-Heidi-
Olipa koskettava kirjoitus, itkuksihan tämän lukeminen meni. Samoja pohdintoja olen itsekin läpikäynyt: miksi, oi MIKSI, en kirjoittanut mummon & ukin kertomuksia ylös :( Nyt ne ovat vain muistin varassa ja kun sekin koko ajan heikkenee, niin kohta ei muista enää mitään :(
VastaaPoistaMutta hei, yks jännä juttu... Mummo ja ukkikin tosiaan havannoi luonnosta asioita ja merkkejä ja ennustuksia. Ja mitäs tapahtuikaan mummon hautajais-iltana haudalla... Mummo lähetti meille LUONNON merkin, että kaikki on hyvin :)
Luonnon avulla meille viestittelee edelleen kuolemansa jälkeenkin :)
Hyvä mummo, we love youuuuu and ukki! :)
Mihinkähän se mun vastaukseni hävisi?? Mutta anyway.. kirjoitin, että onneksi olit sinä iltana mun seurassa.. ei kukaan muuten uskoisi mitä silloin tapahtui.. se oli niin taianomaista <3
VastaaPoistaJa kirjoitin myös, että todella, todella harmittaa, ettei niitä tarinoita tullut ylös kirjoitettua mutta eipä silloin osannut ajatella miten arvokkaita ne tarinat jonain päivänä vielä olisi.